Joskus pysähdyn pohtimaan sitä, että miksi minä en ole pariutunut. En varsinaisesti kaipaa parisuhdetta, joten tämä ei ole mikään ongelma tai harmituksen paikka. Se kuitenkin on poikkeavaa, ja siksi sitä aina välillä päädyn pähkäilemään. Poikkeavalla tarkoitan tässä kohtaa sitä, että yleisesti ihmiset muodostavat romanttisia pareja, joiden kanssa jakaa elämää. Minä en tällaista traditionaalista pariutumista ole liiemmin harrastanut. Eikä kohdelleni ole edes vahingossa sattunut suuremmin mahdollisuuksia lipsahtaa parisuhteeseen. Miksi näin on?
Koin eilen aamusta suihkussa valaistumisen liittyen tähän ihmetykseen. En ole välttämättä 100 prosenttisesti varma, että olen tätä mieltä. Ajatukseni ovat niin tuoreita vielä. Mutta niin kutkuttavia, että halusin heti kirjoittaa.
VAROITUS: tämä kirjoitus sisältää heteronormatiivisia ja sukupuolittuneita kärjistyksiä sekä stereotypioita. Kirjoittajaa itseäänkin nämä ärsyttävät, mutta saadakseen edes jotenkin asiaa ilmaistua, niin niitä on tarvittu.
Pussattavia, piiskattavia palkintonaisia tai miestä kannattelevia tai miestä kahlitsevia puolisoita.
Kuuntelin Emma Taulon jälleen kerran erinomaisen ja kiinnostavan esseesarjaa Yle Areenasta. Tällä kertaa aiheena oli Sivuhenkilöt, sidekickit ja muut. (Vahva suositus!) Kolmiosaisen sarjan ensimmäisen jakson otsikko on Kaikki on keski-ikäisen naisen vika. Taulo avaa jaksossa naisen rooleja kulttuurimme tarinoissa.
Naiset ovat...
"pussattavia, piiskattavia palkintonaisia tai miestä kannattelevia tai miestä kahlitsevia puolisoita. Sama kaava toistuu Linnankoskesta Linnaan, Kivestä Hotakaiseen.” - Taulo
Tämä sai minut pohtimaan kaikkea etenkin lapsena ja nuorena nähtyä tarinoita. Uuno Turhapuron vaimo oli ärsyttävä ilonpilaaja, Anitta Niemen esittämä Karin Luotola raivosi Kotikadussa, Outi Mäenpää ja Eija Vilpas oli kaikissa elokuvissa ja TV-sarjoissa vihaisena ja kiukkuisena. Vaimo on nihkeä, huumorintajuton, miehensä vastuulliseen toimintaan pakottava ja kaikesta suuttuva kurjimus.
Antti Holman Auta Antti! -podcastin jaksossa Perhe ja parisuhde hän pohtii miehen ja naisen muodostaman parisuhteen erästä ilmiötä. Antilta kaivattiin neuvoja tilanteeseen, missä kysyjä pohtii kumppaninsa halua sitoutua vakavammin.
"Mä oon nimittäin koko mun aikuisen elämän seurannut vierestä naisia, jotka soittelee miestensä perään, kun ne miehet ei haluu tulla kotiin." - Holma
Ennen tuon äskeisen sanomista Holma huomauttaa miettineensä, että puhuisiko ohjelmassa tästä asiasta ollenkaan, koska kivempi olisi ollut tarjoilla joku raikkaampi näkökulma, mutta ei valitettavasti ole varma onko semmoista. Niinpä, niin minustakin. Vaan, mitä jos tuon elähtäneen kuvan kanssa ollaankin jonkin todellisen äärellä.
Se tapa, miten siitä omasta naisesta puhutaan, ei ole järin kaunista. Käytetään paljon sanoja kuten "nalkuttaa, vaatii, odottaa, komentaa".
Minulla on elämän varrella ollut ja on paljon miehiä ystävinä. Olen istunut iltaa seurueessa, missä olen saattanut olla ainut nainen. Se tapa, miten siitä omasta naisesta puhutaan, ei ole järin kaunista. Käytetään paljon sanoja kuten vaatii, odottaa, nalkuttaa ja komentaa. Iloisena, ja ikään kuin siinä ei olisi mitään vikaa, että käyttää näin negatiivisia ilmauksia omasta kumppanistaan. Ikään kuin sillä ei olisi mitään väliä, että liittää omaan kumppaniinsa suoraan sen tarinoista/leffoista/sarjoista/vitseistä opitun "vaimon roolin" muka hauskana läppänä. Ajatuksena, että nyt voin heittää tätä läppää, että mulla on kans se sellainen nalkuttava ja vaativa vaimo, vaikka se kumppani ei välttämättä edes olisi sellainen.
Olen kuunnellut sitä, miten monia naisia ärsyttää se rooli, mihin he tahtomattaan joutuvat näitten "läppien" ansiosta. Monet ovat harmitelleet sitä, kuinka he kuulevat miehensä käyttävän kavereilleen ilmaisua "katotaan, jos saan hallitukselta luvan". Moni nainen ei haluaisi olla tilanteessa, missä häneltä kysytään LUPAA mihinkään. Luvan antaminenhan tarkoittaa sitä, että toisella on määräysvalta tai ainakin näennäinen oikeus moraalisesti arvottaa toisen tekemiset. Yleensä lupaa pyydetään johonkin kivaan, ja tällöin nainen asetetaan kivan ainoaksi mahdolliseksi esteeksi.
Tiedän myös tapauksia, missä mies ei ole halunnut tehdä jotain, mutta välttääkseen tylsän miehen leimaa, hän on kertonut syyksi, että nainen ei päästänyt. Voi nyt vittu!
Välihuomautus! Toki on myös parisuhteita, missä kumppanit kokevat nämä vastuualueet omikseen ja ymmärtävät suhdettaan näiden kautta. Totta kai on. Heitä, jotka nauttivat siitä, että saavat huolehti ja olla auttamassa. Heitä, jotka tietävät, että se toinen komentaa jossain kohtaa takaisin kotiin. Ihanaa, jos ja kun näistä innostuvat ovat löytäneet toisensa. (Tämä ei sisällä minkään näköistä sarkasmia vaan olen vilpittömästi iloinen heidän puolesta!)
Tarinoissa aina saavuttamaton nainen on kiinnostava ja jopa mahdollisesti mukana seikkailuissa. Saavutettu nainen on nihkeä, hidaste ja moraalinvartija.
Tarinoissa aina saavuttamaton nainen on kiinnostava ja jopa mahdollisesti mukana seikkailuissa. Saavutettu nainen on nihkeä, hidaste ja moraalinvartija. Niskavuoressakin Martta on raivostuttava, mutta Ilona edustaa modernia älykästä ja itsenäistä naista. Pariutumaton nainen voidaan ottaa mukaan seikkailuun, pariutunut nainen toimii kotoa käsin.
Tosin, kun kävin läpi nuoruusvuosieni elokuvia, niin merkkiteos Muumio II oli kiva poikkeus. Kun ensimmäisessä osassa sankari on löytänyt palkintonaisensa, niin jatko-osassa palkintonaisesta vaimoksi siirtynyt henkilö pääsee mukaan seikkailuun. Jee!
Minua pelottaa vaimon rooli. Koen sen vastenmielisenä.
Minulla on lähes kaavamaisesti suhteet kariutuneet kolmen kuukauden kohdalla. Vaikka en siis mitenkään etsi parisuhdetta, niin silti ihanan ihmisen kohdalle sattuessa, lähden kokeilemaan mahdollista yhteistä elontietä.
Kerran eräs henkilö, kenen kanssa seurustelin kysyi minulta suoraan, että missä vika? Hyvä kysymys! Sillä jos on kaava, kuten minulla, että suhteet päättyvät 3 kk kohdalla, niin olisi pelkästään luonnollista, että siihen olisi jokin syy. En osannut vastata.
Kysymys on jäänyt mieleeni ikuiseen limboon, ponnahtaen aina välillä pohdintaan. Miksi? Miksi 3kk? Mietin kaikkia suhteitani... Kuka jätti kenen? Mihin juttu kaatui? Miksi se ei jatkunut? En ole osannut löytää yhdistävää tekijää. Ennen kuin ehkä nyt.
Minua pelottaa vaimon rooli. Koen sen vastenmielisenä. Minua ei kiinnosta olla kotona, saati olla vaatimassa ketään kotiin. Minä en halua olla soittelemassa kenenkään perään, ja enkä muuten soita. Minä en halua olla pitämässä ketään poissa pahanteosta, minä haluan itse olla pahanteossa. Minä en halua olla nihkeä enkä toiminnan este. Minä en halua olla vaatimassa toiselta huomiota, - jos sitä ei tule, niin antaa olla. Ehkäpä syy on siis tämä ahdistukseni minulle sopimattomasta roolista.
Kun olen havainnut, että siirrytään alkuhuumasta siihen vaiheeseen, missä minusta tulee tyttöystävä, alan ahdistumaan niistä toimenkuvista, mitä siihen kuuluu. Olla kaipaamassa, haluamassa aikaa, huolehtimassa ja suunnittelemassa. Ahdistun. Ja koska en ole tätä aikaisemmin ymmärtänyt, olen hakenut syyn muista asioista, ja päättänyt sen verukkeella suhteen. Mm. kerran suhde on päättynyt ihan puhtaasti siihen, että kundi on kaivannut minusta henkilöä, joka odottaisi kotona, ja se sellainen kun ei minulta onnistu.
Toisen kautta kumppanillani on ehkä herännyt pelko, että en olekaan kiinnostunut hänestä, koska alkuhuuman jälkeen, en alakaan toistamaan tarinoista opittujen naishahmojen tavoin. Kun en lähdekään toistamaan tyttöystävän roolia, minut tulkitaan väärin. Luetaan käyttäytymiseni etäiseksi ja ei-niin-kiinnostuneeksi. Hylkäämisen pelossa kumppani päättääkin itse suunnata pois.
Vaan vastaan voi tulla henkilö, joka lempii lujaa, päästää minut pahantekoon, eikä kaipaa minua pakottamaan kunnollisuuteen.
Ihminen on toki monimutkaisempi kokonaisuus kuin mitä yksikään tarina kykenee avaamaan. Paljon enemmän tasoja ja sopukoita. Ja jokainen suhde on omansa. Mutta niin hyvä draama kuin myös kehnot toimintaseikkailut ja kuluneet läpät auttaa meitä ymmärtämään elämää ja ihmisiä ympärillämme.
Eikä tämä minun pariutumattomuus ole siis ongelma. Minulla on hyvä juuri näin. Koen tarvetta tuoda tämän vielä uudelleen esille, sillä meillä on niin vahvana kulttuurissa myös se yksinelävän ihmisen ankea mielikuva. Minä elän ja asun yksin, vailla perinteistä parisuhdetta, mutta minä en ole yksin. Olen erittäin perhekeskeinen henkilö, vaikka olen sinkku, ja onnellinen ihmisistä lähelläni.
Vaan vastaan voi tulla henkilö, joka lempii lujaa, päästää minut pahantekoon, eikä kaipaa minua pakottamaan kunnollisuuteen. Henkilö joka ei näe minua yksiuloitteisena vaimon hahmona, vaan ihmisenä, jonka kanssa rooli- ja tehtäväjako tehdään meidän välillä. Ei tarinoiden. Ja pysyköön hän elämässäni 3kk ajan, pari vuotta tai pitempään. Joka tapauksessa hieno juttu!
Kommentare