Erityyppisin kysymyslausein pohdin arjessa omaa onnistumistani ihmisenä. Olinko minä hyvä? Toiminko oikein? Nukkumaan mennessä mieli saattaa suhata läpi päivän aikana tapahtuneita kohtaamisia toisten ihmisten kanssa. Olinko minä hyvä? Sanoinko hyvin? Työskennellessäni toisten ihmisten kanssa, puuhastellessani perheeni kanssa ja viettäessäni mukavaa aikaa ystävieni kanssa haluan olla hyvä.
Jos joskus en olekaan ollut niin hyvä, saatan lähteä perustelemaan itse itselleni toimintaani hyväksi. Oikeuttamaan itselleni sen ei-niin-hyvän käytöksen."Se toinen kärjisti ensin", "Mä olen aina se joka venyy" tai "Hänen oli kuultava totuus"
Tähän kirjoitukseen inspiroi Hannah Gadsbyn puhe, jonka satuin löytämään YouTubesta. Se sai minut miettimään meidän jokaisen halua uskoa omaan hyvyyteen ja kuinka se halu välistä voi estää meitä näkemästä omia vikoja.
Erityisesti amerikkalaisessa kulttuurissa elää vahvana hyvä ja pahan rinnastus. Elokuvissa hyvät kamppailee pahaa vastaan. Yliopistoiden juhlapuheissa puhutaan jaloudesta ja hyvyydestä. Ja niin kovin usein aselainsäädännöstä puhuttaessa kuulee sanottavan fraasin "the only way to stop a bad guy with a gun is with a good guy with a gun.”
Mutta kuka määrittelee sen, kuka on hyvä?
Veikkaan, että valtaosa ihmisistä, jotka on joskus tehnyt ikävästi toiselle ihmiselle ajattelee olevansa hyvä ihminen. Harvassa on ihmiset, jotka tietoisesti ajattelevat olevansa pahoja ja repivät siitä tekemisiinsä riemua. Hyvän ja huonon ihmisen, hyvän ja huonon teon välinen ero on veteen piirretty viiva. Ja Gadsbyä mukaillen, se on se hyvä ihminen, joka sen viivan piirtää. Se joka tunnistaa huonon käytöksen toisissa ja rajaa itsensä kyseisen käytöksen ulkopuolelle.
Kun hyvä ihminen piirtää sen rajan, hän tiedostaa missä se menee eikä koskaa ylitä sitä. Saattaa käydä lähellä rajaa, mutta ei ylitä. Se raja voi jopa liikkua olosuhteiden vaikutuksen takia tai muiden rajan liikuttamiseen oikeuttavien syiden takia.
Mutta jos jokainen meistä ajattelee olevansa hyvä ja tietävänsä missä se raja menee, milloin pysähdytään arvioimaan omia tekoja, sanoja tai sanavalintoja?
Me ei muututa paremmaksi huomaamalla huonous toisissa vaan huomaamalla oma huonous.
Minulla on hyvin vahvat moraalikäsitykset. Minä mielestäni tiedän, miten pitäisi toimia ja kuinka kohdella toisia. Minä oletan kaikilta samanlaista ymmärrystä hyvästä käytöksestä, kuin mitä minulla itselläni on. Huomaan omassa mielessäni syyttävästi mulkoilevani, kun ystävä jättää kertomatta minulle jotakin, kun perhaan jäsen odotuttaa koko muuta porukkaa saapumalla myöhässä ilalliselle, kun joku niputtaa kaikki ihmisryhmän edustajat samaan stereotypiaan arvostellakseen heitä, kun joku ihminen on toiminut omaa etuaan ajatellen yhteisön edusta välittämättä.
Ehkä arvokkain oivallukseni viime aikoina on ollut kyseenalaistaa oma oikeassa oleminen. Jos minulla on koko ajan kiire hellimään omia moraalikäsityksiäni, ja piirtelemään viivaa hyvä ja huonon toiminnan väliin, olen taatusti ainakin osin kykenemätön huomaamaan huonoa toimintaa itsessäni.
Halusin kirjoittaa tästä, koska kaipaisin tähän aikaan vähemmän sormella osoittelua ja enemmän oman käytöksen tutkailua. Jokainen tuntuu tietävän, miten tulee olla, ajatella ja puhua. Ollaan valmiina vetämään niitä viivoja, jotta saadaan osoitettua heitä, ketkä ovat lipsuneet väärälle puolelle. Me ei muututa paremmaksi huomaamalla huonous toisissa vaan huomaamalla oma huonous.
Ja tiedän, että voisihan sitä olla paljon kaikkea kivempaakin tekemistä, kuin keskittyä huomaamaan huonous itsessä. Muutenkin on niin kurjaa ja kengät kastu sateessa.
Joku voi myös kysyä, että mitä hyötyä oman huonouden ymmärtämisestä on. Ehkä ei mitään ja ihan sama. Tai sitten siitä voi olla se hyöty, että sitä kautta voi oppia armoa ja ymmärrystä. Ehkä voi onnistua välttämään seuraavat törttöilyt.
Kun hyvä ihminen ymmärtää olevansa huono, hän myös mahdollisesti kuuntelee toisia ihmisiä paremmin. Kun ei itse ihan niin aina tiedä, tarvitsee toisia valaisemaan.
Comments